Kalamaraton 2009 - Voihan viisitoista

Prologi

Parin tunnin päikkärit takana ja univelan kuittaus on aloitettu. Huominen työpäivä kuulostaa kovin kaukaiselta vaikka jo kahdentoista tunnin jälkeen on unohdettava fongaus ja käännettävä tokkotaajuksilla liikkuva ajatus arkiaskareisiin. Juuri nyt verkkokalvoille piirtyy vielä veteensukeltavan kohoon jalo figuuri ja mielessä myllertää menetettyjen mahdollisuuksien katkeransuolainen ihanuus. Vuosi on pitkä aika joka kuluu kuitenkin nopeasti. Tokot, simput, turvat ja kivinilkat - me vedämme nyt henkeä, mutta tavataan taas vuoden päästä. Näin meille kävi hietatokon vuonna 2009!



Kalamaraton 2009 Siloneulalaisittain nähtynä

Ajoissa liikkeellä!

Aamu aukesi aurinkoisena ja hyvin nukutusta yöstä hiljainen kiitos kääntyi Ahton ja Laurin suuntaan. Tänä vuonna ei univelkaa olisi ennen lähtölaukauksen kumahtamaista minuuttiakaan. Edellis iltapäiväinen törö ja turpa-treeni oli mennyt jo perinteisesti reisilleen, joten kamoja kuntoon laittaessa erilaiset taktiset skenaariot vilistivät päässä kuin yllätetty mutu. Mätis vai Vartsika, kuitenkin törö vai sittenkin Vanhikselle - varaa oli mistä valita ja autossa istuessa kenellekään ei vielä ollut selvää mihin kirstallinkirkkaista vuoripuroista pyynnöt tänä vuonna ensiksi laskettaisiin.

Valmiina kuin partiopojat

Viime vuotinen hätästartti, jossa Jukka lähes juoksi ilmottautumispaikalle ja itse hyppäsin kyytiin vasta matkanvarrelta oli vain huono muisto. Kello kävi vasta vaille yhtätoista, aikaa oli reilusti ja tunnelma sen mukainen. Juttu luisti ja usko menestykseen oli kova. Jo ennen Honkaluotoa päätimme, että ennalta sovitussa päätaktiikassa pitäydyttäisiin. Unohtaisimme nopeimman kympin ja lähtisimme vaikea pää edellä liikkeelle. Kurvailtuamme Honkaluodon sora-EK:lla hetken ja Mitrin merkattua autonsa maraton-naarmulla nousimme viimein Kuliksen puolella autosta ulos. Tästä se taas lähtisi - Kalamaraton 2009 oli osaltamme valmis alkamaan.

Lähtölaukauksen pamahtaessa ilmoille olimme Deliriumlaisilta ostamiamme kärpäsentoukkia valmiimpia taistoon ja löntystelimme joukon hännillä kohti autoa. Tänä vuonna emme kiirehtisi vaan nauttisimme kilpailusta ja siinä sivussa saalistaisimme ennen näkemättömän määrän erimerkkisiä fisuja. Ennen autoa olimme päässeet myös yhteisymmärrykseen taktisista kiemuroista. Koska edellisvuodesta muistimme yhä hirveät haukihetket ja Jukan kanssa halusimme päästä mahdollisimman pian eroon painajaisistamme olisi ensimmäinen kohdekalamme hauki.

Hiljaista, mutta mitrin katseessa on uskoa!

Vaikka Salosen Juha kuinka mainostaa muita haukipaikkoja ei vanhoja kantsulaisia ole helppo taivuttaa pois kotikonnuiltaan. Ja kuten lohi löytää vuosien jälkeen oman kotijokensa, löytää Siloneula tiensä Mätikselle. Löytäminen sujuisi jopa silmät sidottuina ja tänäkin vuonna tuttu tuoksu oli aistittavissa jossain Pikku Oskarin ja Kannelpubin välimaastossa. Kun ensimmäiset uistimet lässähtimät etsimään kadonnutta haukea oli Mitrin usko kalansaantiin kova. Itse sadattelimme Jukan kanssa jo neljännen heiton jälkeen mystisesti surkastunutta mätiksen haukikantaa. Aika kului ja vedenalainen maailma tuntui pelottavan kuolleelta. Hiljaisuus siirtyi nopeasti epäuskoisiin Siloneulalaisiin ja edellisvuotinen farssi tuntui tapahtuneen vasta eilen. Lopulta noin puolen tunnin jälkeen loputtomalta tuntunut piina helpotti. Keltaista jigiäni vietiin jalkojeni juuressa. Pöllämystynyt hauki ei ehtinyt edes tajuta olevansa satimessa, kun se jo lennähti kaaressa rantanurmikolle. Riemunhuutojani hillitsi hiukan takanani seissyt rouvas henkilö, joka tiedusteli millaiseen gourmee-elämykseen haukeni päätyisi. Kiiruhdin nopeasti joukkuetovereiden tykö ja jatkoimme seikkailua. Alku oli ainakin sujunut suunnitelmien mukaan.

Kyllä tuntuu hyvältä...

Useimpina vuosina olemme pyrkineet vihreinä ajattelijoina taloudellistamaan maratonreittimme, mutta tämä vuosi olisi erilainen. Vuoden teemana olisi ratkaisevat (ja usein puihin menneet) viimehetken muutokset. Käänsimme keulan kohti Munkkaa ja ajattelimme hakea pikaisesti hopearuutanan. Paikalla ei ollut muita ja varmoina saaliista marssimme citylammelle. Noin 45 minuutin jälkeen marssimmekin jo takaisin epäuskoisina - viimevuotinen pikakala oli vaihtunut epämielyttäväksi tyhjän nyhjäämiseksi. Ensimmäinen pummi!

Ei niin mitään...

Kuten jo todettua olimme edellispäivänä treenanneet törön ja turpan ongintaa ja vaikka silloin menestys oli ollut totutunlaista päätimme suunnata Siltikseen. Kivisillan katveesta törön ja turpan tavoittaminen osoittautui kuitenkin yhtä haastavaksi kuin aina ja tunnin toivottomalta tuntuneen yrittelyn jälkeen olimme jo valmiit luovuttamaan. Edes särjet, salakan tai ahvenet eivät löytäneet matojamme vaan poistuessamme paikalta kalaboksin pohjalla komeili vain mätikseltä yhytetty hauen pulikka. Toinen pummi!

Ryhdistä näkee uskon puutteen...

Kalamaraton on kilpailu, jossa liikkuvia muuttujia on lukemattomia. Tänä vuonna koomisimmat hetket koettiin Siltamäessä. Aamulla olimme kaivaneet raivolla matoja ja järjestelleet ne saksalaisen järjestelmällisesti kahteen rasiaan. Toisessa boksissa elelivät isot madot ja toisessa pienet. Töröpaikalla mukana kulki pienten matojen boksi jonka madot joutuivat karun ilkivallan kohteeksi. Muuttujat olivat tänä vuonna noin 8 vuotiaita ja liikkuivat leveissä housuissa komeat lippikset sivuille suunnattuina. Kuulin Jukan huutavan pojille - Antakaa niiden matojen olla! Kun lopulta pääsimme kaikki samalle puolelle rantaa paljastui, että kaikki kovalla vaivalla keräämämme pikkumadot olivat päätyneet Keravanjokeen. Jukan viimeinen kuulohavainto pojista oli - Laitetaan noi madot uimaan. Ei voinut mitään. Tätä on kalamaraton

Nopea ruutana

Seuraava kohde sijaitsi kaukana idässä. Tripin raksuttaessa pian jo toisella sadalla pysäköimme auton Vuosaaren ruutanalammelle. Kuten viime vuonnakin pikkuinen kultakylki sätki laiturilla alta kolmen minuutin. Tämä teki terää Siloneulalaisten uskolle ja Vartsikanlahden rannalla usko kympin nopeaan täydentämiseen eli vahvana. Jukka repikin pikkuojasta nopeaan tahtiin molemmat piikit ja itse nostin ahvenen rantakiville täydentämään ensimmäisen viisikkomme.

Särkikaloja ei sitten kuulunutkaan ja päätimme vaihtaa paikkaa lahden toiselle puolelle. Paikkaan josta olimme joskus yhyttäneen koko särkien suvun. Nopeasti saimmekin salakan, mutta epäusko alkoi vaihtua tyrmistykseen, kun särjet, pasurit, sorvat ja kiisket välttelivät täydellisesti pyytöjämme koko paikalla viettämämme puolituntisen. Kolmas pummi!

Numerot 3..

..4 ja 5.

Ei auttanut kuin myöntää tosiasiat ja kurvailla häntä koipien välissä jo ennen kymppiä Vanhankaupunginlahdelle. Totuttuun tyyliin muurilla oli muitakin, mutta löysimme helposti paikat muurin siitä päästä, josta olemme vimpan onnistuneet aina yhyttämään. Ensin hiekalle nousi kiiski, pian tämän jälkeen pasuri ja lopulta myös hämmentävästi yhä puuttuva särki täydensi kalaboksiamme. Tässä vaiheessa vieressämme onkineet Amatöörit lopettivat tuloksettoman vimpailunsa ja jatkoivat omaa taistoaan jossain muualla. Muutama minuutti tästä vimpoja alkoi nousta useammalle taholle ja pian Jukankin vapa taipui vaativalle kaarelle. Näin JP:n sumppu täydentyi yhdellä arvokkaalla särkikalalla.

Jukan saalistamat vimpa...

...ja sorva täydensi kympin.

Meidän kympistä puuttui siis enää yksi laji. Totutusti sorva ja lahna ovat nousseet nopeasti kävelysillan kupeesta. Nytkään ei risukoita joutunut kauan tarpoa, kun jukka nosti omasta mielestäni kauneimman särkikalan kaislojen seasta kuiville. Sorva iskee kuin petokala ja lumoaa ainakin iltavalossa kirkkaanpunaisilla evillään ja lievästi kuparisella kimalteellaan. Lahnaa ei kuulunut, joten lähdimme suunnistamaan kohti Honkaluotoa.

Matkalla netti kävi kuumana ja vielä kuumempana hikoilivat aivonystyrät. Allikkosalakoita nousi sellaiseen tahtiin, että kalalle täytyi olla joku pommin varma ottispotti. Myös hietatokkojen määrä viittasi siihen, että tämän pienen pohjantonkijan ylössaaminen jostain päin rannikoa olisi mahdollista. Autossa sovimme Honkaluodon roolit - itse siirryin tarkastuttamaan kaloja ja samalla Supoilemaan tietooni mahdollisia kalapaikkoja. Samalla Mitri ja Jukka nostaisivat varman lahnan rantakiville ja voisimme rauhallisin mielin siirtyä kohti ennalta määrämätöntä pitsamestaa.

Pennasen kielenkannat olivatkin kohtuu löysällä ja allikkosalakan saantipaikka varmistui. Myös vinkit hopearuutanan saantiin ja tokkojen olinpaikkojen tarkentuminen lämmittivät mieltä. Lahnaa ei sitä vastoin löytynyt ja ikuinen haave seipistäkin jäi toteutumatta. Neljäs pummi.

Kello lähestyi puoli kahdeksaa, nälkä oli julmettu ja lajeja yhä saatavaksi vaikka kuinka ja paljon. Jostain kumman syystä kurvasimme tästä huolimatta syömään ravintola Foxy Beariin. Pari vuotta takaperin olimme tuskailleet hitaan palvelun kanssa eikä muutamassa vuodessa mikään ollut muuttunut.

Viimeiset palat painostavien kommentien alla.

Lopulta pitsat kuitenkin tulivat ja täyttivät. Ensi vuoden kehittämiskohteeksi nimettiin myös Jukan ruokailunopeus. Niinä hetkinä kun loimme lautaset tyhjinä Mitrin kanssa Jukkaan merkitseviä katseita ja vielä merkitsevämpiä kommentteja olisimme taatusti nostaneet rannalle ainakin kolme uutta lajia. Jukan tulevan vuoden treeniohjelmaan lisättiinkin sofistikoituneen haarukointitavan muuttaminen brutaalimpaan suuntaan.

Kohta kävelimme jo röyhtäillen kohti jo unohdettua ruutanalampeamme. Allikkosalakkaa on ilmeisesti koemielessä istutettu Viikin testilampeen ja luultavasti kalojen lisääntyminen on nyt onnistunut. Siitä todisti niin tyynen pinnan täyttävä satojen pienten tuikkien määrä kuin lätäkön rannalla istuvien maratoonareiden suuri joukko. Allikkosalakan koko on vain niin pieni, että suurella osalla joukkueista tuntui olevan vaikeuksia kalan tartuttamisen kanssa. Edes 20-koon koukulla homma ei onnistunut heti. Vaan vasta muutamaa minuuttia ja jatkuvaa toukan puremista myöhemmin oma elämänpinnalista täydentyi ihka uudella lajilla.

Allikkosalakka ja keksiboksi.

Kalakeitaalla...

Juteltuamme tovin ja kieltäydyttyämme kohteliaasti yhdestä keppanasta jatkoimme matkaa eteenpäin. Kohteesta vaan ei ollut yksimielisyyttä. Vaihtoehdot poukkoilivat Ruuttarin ja lahnan onginnan välissä ja hetken pohdittuamme köröttelimme ohi Haltialan tilan paikkaan josta olimme saanet kisan ainoa turpamme.

Aina jossain on joki - tällä kertaa Haltialassa

Paikalla kykkikin jo yksi maratonjoukkue, jonka ynseistä ynähdyksistä ja uupuneista urinoista saimme selville, että turvat ja hauet olivat onnistuneet väistelemään urheasti näidenkin ritarien vimmaisia hyökkäyksiä. Eipä siinä mitään - kamat kasaan ja madot ja maissit koukkuihin. Makkaraa ei ollut tällä kertaa mukana ja kenties juuri siitä johtuen virran mukana ajelehtivat kohot liukuivat kerta toisensa jälkeen rauhallisesti kohti alavirtaa. Kerran Mitrin heittokoho sukelsi syvälle vain ponnahtaakseen takaisin ja laannuttaakseen jo orastaneen innon. Ruuttarin niskalla koettiin joka maratoninen näytelmä. Kun kaksi veljestä isketään 24 tunniksi samaan autoon on varmaa, että aina kaikki ei mene ilman erimielisyyksiä. Niinpä jälleen purnasimme hetken Jukan kanssa toisillemme ja Mitri luultavasti nieleskeli laiturilla ärsytystään. Tilanne purkautui kuitenkin kuten aina minuutin hiljaisuuten ja matka saattoi jatkua hyvässä hengessä kohti Töölönlahtea. Tätä ennen kokeilin vielä "kirremontusta" pelastuskalaa, mutta kuten aina monttu oli tyhjä. Viides pummi!


Ruutinkosken hiljaista niskaa

Epätoivoinen yritys välttää sunnutairumba

Ytimessä kalastajia oli paikalla yllin kyllin. Jopa maratonin tänä vuonna väliin jättänyt suurkalastaja Pentti Rantala yritti saada messinkikylkiä kietotumaan jigihäntänsä ympärille. Kauan ei tarvinnut rannalla lojua, kun ensimmäinen kuha nousi rannalle. Vierestä vietiin ja vietiin useampaan otteeseen niinä kahtena tuntina jotka paikalla tuskailimme. Komeita kuhilaita lennähteli rannalle, mutta meille ei kaloja tällä kertaa oltu tarkoitettu. Muutaman miekkosen maratoniin osallistumaton ryhmä nyki kaloista karhun osan ja vaikka omasta mielestämme teimme ainakin osan ajasta kaiken samalla tavalla kuin he, ei jigejämme tukistettu kertaakaan. Jossain vaiheessa luulimme Mitrin kanssa Jukan jo hermostuneen ja kadonneen stadin syntiseen yöhön, mutta onneksi joku onnekas Töölönlahtelainen lehmus oli vaan saanut energiajuoman höystämää lannoitetta. Pummi numero kuusi!

Kalastusta ytimen yössä.

Kello oli jo 1.30 ja häntä koipien välissä kaasuttelimme Konalaan lepuuttamaan rasittuneita jäseniä ja pariin kertaan kiristynyttä hermoa. Lopulta päät painuivat tyynyyn kellon näyttäessä 2.15. Eka puolisko oli takana ja epäonnen riivaama Siloneulakolmikko nukkui levotonta unta nähden painajaisia puuttumaan jäävästä lahnasta ja uneksien kaiken paikkaavasta sunnuntaista. Taktiikkamme oli onnistunut ainakin siltä osin, että sunnuntaille oli jäljellä vielä "varmoja" kaloja ja taatusti hektistä kalastusta.

Kello herätti "pirteän" kolmikkomme jo reilun tunnin päästä. Päätimme aloittaa saalistuksen kaapelin rannasta, josta Mikko taitavasti nappasi edellisvuonna pintaongella kivinilkan. Paikalla törmäsimme edellisvuoden tapaan Deliriumin iloiseen kolmikkoon ja saimme ihastella kavereiden yöllisen uroteon hedelmiä. Siloneula, mustatokko, hietatokko, mutu ja kaiken kruunaava liejutokko sulostuttivat hevipussia ja kalojen mikroskooppinen olemus ei voinut olla herättämättä kateuden ja kunnioituksen tunteita minikaloja karsastavissa Siloneulalaisissa.

Josko vaikka siika...

Silakan litkaus onnistui tänäkin vuonna nopeasti ja 13:sta lajin kanssa jatkoimme nilkan ongintaa. Pasureita, särkiä ja kiiskiä nousi totuttuun tahtiin rantamuurille, mutta päätimme luovuttaa noin tunnin yrittämisen jälkeen. Hosuminen osui jälleen omaan nilkkaan ja autoa pakatessamme näimme tutun ruskean madon nousevan viereisen joukkueen litkasta. Päätimme jättää Kaapelin ja kurvata hakemaan varmaa lahnaa. Pummi numero seitsemän.

Matkan varrella kurvasimme länsilauttasaareen tutkailemaan josko tokkoja näkyisi rantamatalassa. Joko tietämättömyyttämme tahi tuurittomuuttamme emme nähneet yhtäkään minikalaa vilistämässä hiekkapohjan päällä. Kun nousimme seuraavaksi ulos autosta olimme olevinamme pommin varmalla lahna mestalla, josta valtavalla tuurilla nousisi keväästä paikalle jämähtänyt siikakin. No särkikaloja ei paikalla ollut yhtään ja kun kuusimetrinen onkenikin meni lopullisesti käyttökelvottomaksi lähdimme pian kohti aamiaismestaa. Pummi numero kahdeksan.

Kamat kasaan, kutonen roskikseen ja kohti aamiaista

Emme kuitenkaan päässeet vielä aamiaisen makuun, sillä varmasti tuntemamme 24/7 bensikset olivat kaikki jostain ihmeen syystä juuri sinä sunnuntaina kiinni. Niinpä poikkesimme ohi ajaessamme takaisin kalattomalle hopearuutanalammelle. Aamulla keitetyt mäskipuurot lässähtelivät lammikkoon, mutta ruutanaa ei vaan kuulunut. Jukan olemuksessa alkoi näkyä jo jalon kilvan kyseenalaistaminen, kun yht. äkkiä hänen koho liikahti vain hiuksenhienosti. Veden alla oli sittenkin elämää, mutta tällä kertaa arka syönti ja liian suuri koukkukoko ei mahdollistanut tartutusta. Luulimme jo onnen hetkemme olleen ohi ja nostin onkeani tarkistaakseni madon kunnon. Yllätyksekseni tunsin painoa siiman päässä ja onnistuminen nosti tunnelmamme hetkessä uusiin lukemiin. Tässähän olisi vielä mahdollisuudet vaikka mihin.

Minuutin päästä epätoivo vaihtuu toivoon

Hopeista kultaa...

Ajellessamme kohti ABC-aamiaista laskeskelimme mielessämme jäljellä olevia tunteja ja puuttuvia kalalajeja. Pekonien, pyttipannun, myslin, jugurtin, leikkeleiden ja muun aamiasmätön keskellä teimme pettämättömän suunnitelman. Koska särkikalat tuntuivat olevan joka paikassa heikohkolla syönnillä siirtyisimme hakemaan lahnan paikasta, jossa kalaa ainakin olisi. Vanhankaupunginkosken suvannon kala-aitasta voisimme tuurillä yhyttää vaikka turvan tai säyneen ja sen jälkeen tilanne olisikin kannaltamme jo erinomainen.

Ah niin ravitsevaa ja virkistävää...

Suvannolle saavuttaessa uskomme alkoi kuitenkin nopeasti huveta. Ei lahnaa eikä juuri muitakaan särkikaloja. Auringon lämmittäessä ilmaa kalakin alkoi syödä hanakammin. Särjet ja pasurit löysivät kiihtyvällä tahdilla syöttimme ja empiirisen mutu tuntuman perusteella totesimme, että aina kymmentä särkikalaa kohti on mahdollista saada yksi hyvin syönyt lihava lahna. Paikalle ajautui myös joukkue Töt-törö, joille onnistuimme neuvomaan sorvan saanti paikan. Kerrankin meistä oli muille hyötyä eikä päinvastoin. Nopeasti tämän jälkeen nostin syönnin merkiksi vapani pystyyn ja tunsin tutun raskaan painon ja laiskat potkut siimani päässä. Rannalla makaava lahna oli vajaa puolikiloinen, mutta viidestoista laji tuntui todella hyvältä.

Aamuväsymystä ja alkavaa alistuneisuutta

Vihdoinkin!

Moikkasimme Töt-töröläiset ja toivotimme heille onnea yhä puuttuvan lahnan metsästykseen. Suunnittelimme palaavamme vielä yölliselle kuhapaikallemme, mutta autossa tajusimme kuitenkin kellon käyvän jo kohti kymmentä ja ajan olevan kortilla. Laskimme nopeasti todennäköisyyksiä ja päätimme kokeilla pikaturpaa padon puoleisesta jokihaarasta. Jos tämä ei onnistuisi parissakymmenessä minuutissa siirtyisimme Honkaluodon kirbelibordelliin ja pyrkisimme tätä kautta välttämään sen kaikista epätoivottavimman. Olimme edellisinä kolmena vuonna onnistuneet saalistamaan 15 kalalajia ja tämä pelottava luku seisoi tälläkin hetkellä tilastossamme.

Hullun kiiltoa silmissä - viimeisiä viedään

Turpaa ei yllätys yllätys saatu ja Honkaluodossa tilanne oli tutunlainen. Jengiä riitti ja tunnelma oli kuin Kantsun Prisman kevätmarkkinoilla. Jukka ja Mitri laskeutuivat markkinatunnelmaan ja minä siirryin vielä yhteen epätoivoiseen seipin onginta yritykseen. Lähtölaukaksen pamahtaessa käänsin hetkeksi katseeni sillalle ja kirjolohia tuntui nousevan tutuilta paikoilta ainakin jonkun verran. Puhelimitse sain selville Jukan kohoakin liikuttaneen kirren. Vartin kalastuksen jälkeen kalojen saantitiheys hiljeni. Siirryin vielä Honkaluodon puolelle, mutta tuuri säynettä tai onnenkantamois seipiä ei tälläkään kertaa kuiville noussut. Pummi numero yhdeksän.

Markkinahumua...

Kun Jukka ja Mitrikin laahustivat kahdeltatoista Honkaluodon puolelle oli jälleen kerran myönnettävä tosiasiat. Viisitoista oli joskus ikänä ihan jees, mutta neljättä kertaa peräkkäin jääminen samaan lajimäärään tuntui jo hiukan koomiselta. Kisahistoriassa saamamme 21 eri lajia voisivat edes joskus osua 80 prosenttisesti samaan kisaan. No ei paljon auta valittaa - tässä kalakisassa tuurin osuus on loppupeleissä aika pieni. Tänä vuonna teimme 9 epäonnista siirtymää, joista yli puolet olisi järkevällä ajattelulla jäänyt tekemättä. Ja niinä ainakin viitenä tuntina kun vietimme aikaa liottamalla matojamme väärissä paikoissa olisi moni muu joukkue onnistunut saalistamaan ainakin pari uutta lajia.

Onneksi skabaa ei oteta ainakaan meidän leirissä liian vakavasti vaan tunnelma maalialueella oli jo todella hyvä. Spekulaatiot vaan sinkoilivat vaikka väsymys vaivasi varmasti jokaista. Ensi vuonna jättäisimme suosiolla Honkaluodon sunnuntain väliin. Mitä helvetin järkeä sinne on joka vuosi raahautua, kun emme kuitenkaan paikalta mitään saa! Sitten olen vielä jaksanut netissä nurista Stadiongesta ja siitä kuinka se pilaa oman jalon kilpani tunnelman. Vähän tässä on ehkä syytä mennä itseensä - mitäs lähdit ja lopeta se urputus.

Lisäksi tokkojen ja simppujen suuri määrä johtaa varmasti siihen, että kuluvan kesän ja ensi kevään aikana Siloneulalaisetkin kaivavat mikrovehkeet esiin ja lähtevät fillaroimaan hiekka- ja kivirannoille uusien lajien toivossa. Ja miksi olemme rakastuneet Vandaelvaan kun emme koskaan saa sieltä yhtään mitään. Vantaanjokisuu taas antaa aina kaloja - miksei meillekin turpaa tai vaikka toutainta. Kivinilkkaankin voisi kärsivällisesti keskittyä hiukan kauemmin vaikka se onkin yksi kisan tuskaisimmista hetkistä. Näillä ajatuksilla suuntaamme siis jo ensivuoteen - kannattaa varmaan asettaa tavoitteeksi 14 lajia. Ehtii pummata sen kymmenennenkin kerran.

Se oli sitten siinä - kiitos kaikille yhdessä ja erikseen. Kireitä siimoja - ensi vuonna nähdään.

Epilogi

Vuosi kuluu varmasti taas nopeasti ja nyt parin päivän aikana tätä jorinaa katkonaisesti kirjoittaneena voin hyvillä mielin kaivata jo vaikkapa Kaapelin rantaan. Kalamaraton elää ja voi hyvin - yli 50 joukkuetta. tasokasta kisailua ja huikeita suorituksia - liejutokko, mustakitatokko, toutaimia ja lukemattomia muita hienoja kalalajeja. Ainakin itse olen hurahtanut täysin. Kalastus ei todellakaan ole pelkästään suuria haukia, mahti ahvenia ja sitä suuren kojamon ikuista metsästystä. Toki suuret kalat ja niiden saalistus ovat lajin suola, mutta saman fiiliksen saa helposti myös muuten. Muistan hyvin ensimmäisen kymmenpiikkimme ja makkaralla nostettu turpa menee kaloissani helposti top vitoseen. Kisan järjestäjille kuuluukin sen suuren kojamon kokoinen kiitos ja vähintään samanmoinen kumarrus suunnataan kanssakilpailijoille. Jatketaan eteenpäin ja kunnioitetaan yhä vain enemmän monimuotoista veden alaista luontoa.



TULOKSET 2009

1
Kuningaskalastajat 24




2
AC Delirium 23




3
AC Tremens 22




4
Skes-Amatöörit 20




5
Team Teisti 20




6
XXL-Mätisäkit 19




7
S.A.A.P.A.S 19




8
Mutu tuntuma 19




9
Länsituuri1 18




10
Kukku hukku 18




11
Hakuninmaan Limbo 18




12
Pietarit 1 17




13
Länsituuri 2 17




14
Pietarit 2 17




15
Pietarit 4 17




16
Kemball Pro 16




17
Kemball Masters 16




18
Soukan Kalakeisarit 16




19
Töt-törö 16




20
Kalapuikot 16




21
Kalavale 15




22
Siloneula 15




23
Haavi auki 15




24
Team Rocario 15




25
KalaKukot 15




26
Kemball Fun 14




27
KURÄ 14




28
Team Jesse 14




29
Orpo katse 14




30
Skes-Flyers 14




31
Vallilan Guru & Humala 2 13




32
Team Fishermen 13




33
Keijukalat 13




34
Peli-Oravat 12




35
Pietarit 5 12




36
Vallilan Guru & Humala 1 12




37
Isit Kalassa 12




38
Rasputiini 12




39
Duo Koukut sorvissa, joskus korvissa 11




40
Pietarit 3 11




41
Heittokala Tarantella 11




42
Haperot Haspelit 10




43
Kilpparit 9




44
Team varmasti viimeiset 9




45
Kaikki Lajit Meille Heti Tänne Nyt 9




46
Skes-Törkyturvat 9




47
Team RMV 9




48
Team Simppu 9




49
Team Rokastajat 8




50
Sähköiset sintit 7




51
Hertsikan Tärppi ja Otti 7




52
Mätäskairan nelisilmä eräilijät 7




53
Wiialan Wapa Weikot 5




54
Asiantuntijat 0




55
Helsinki - Kainuu 0




Kommentit

Olli sanoi…
Hieno kirjoitus teiltä taas, yritämme itsekin saada blogia auki (tai siis on auki, mutta tarina kisasta vielä kesken). Vaihda siloneulan tilalle osoiteriville acdelirium ja löydät perille. Pieni asiavirhe tuohon oli eksynyt - siinä aamulla kaapelilla meillä ei ollut vielä mustatokkoa - näyttämässäni pussissa oli hietatokkoja (max 9kpl), liejutokkoja (vähintään 2kpl), mutu, kivisimppu ja se siloneula. Noita tokkoja oli siksi noin paljon, että hieta- ja liejutokon erottaminen toisistaan on sellaista salatiedettä, että pistimme kaikki pienimmät (alle 5cm) tokot pussiin - tosin alle 3cm kalat on melko varmasti liejutokkoja, mutta turha sitä on ottaa tyhmiä riskejä. Mustatokkoa lähdimme siitä kaapelilta sitten etsimään... tai no paikka oli tiedossa ja kala oli varmahko.

Jos kaipaatte sparraajaa ja vinkkejä hietatokkoihin, voin hyvin hieman valottaa sitä, millaisista paikoista pitäisi etsiä ja millaisilla välineillä on helpoiten ongittavissa. Hietatokko on kuitenkin yksi Helsingin yleisimmistä kaloista...

-Olli / AC Delirium
Anonyymi sanoi…
Erittäin hieno tarina jälleen kerran! Saatiipa se Vimpaki loppuenlopuks, mutta se lahna sitten jäi.. Saumat oli kyllä moniin kun oli niin moni vaikea laji jo pussissa viiden jälkeen, mutta särkikalat osoittautui vaikeammiksi kuin kuvittelimme.
T: Töt-Törö & Niko Vehviläinen
:)
Anonyymi sanoi…
Kiitos tästä lukukokemuksesta, epilogia lukiessa melkein herkistyi :) Pitää meidänkin joukkueen selvitellä simppujen ja tokkojen saloja kuluvan vuoden aikana.

-L / Töt-törö
Unknown sanoi…
hieno kirjoitus tosiaan, on kiva kun porukka laittaa kokemuksiaan hienosta kilpailusta. oltiin just teidän edellä kokonaistuloksissa, vaikka kaupunki olikin eri. meidän pummi oli se satavarma kirjo kymijoelta. tuloksena kymiltä oli karkoitettu siika ja 4 alamittaista taimenta. tokkopaikka meillä oli varma, etsimme mustatokkoa kylläkin mutta hietatokko tuli..( ja näköhavaintoja n.50 muista) kivinilkka oli meillä yllätys, mutta ensi vuonna se otetaan "varmoihin". täälläpäin noi ruutanapaikat on vähän kortilla, ja sekin laji löytyi vasta kilpailun jälkeen vinkin saatuamme...seipejä saimme 6-7 kpl.tta mutta yllättäen turpa teki tosi vaikeaa. ensi vuoden kilpailu siintää jo mielessä.. joko on harjoittelu alkanut :)
t: Tuomas. Tmi kalavale, Kotka
Maija sanoi…
En tiedä kaloista mitään, mutta innoittava tarina. Tosin kuulostaa siltä, että täytyisi opiskella kalastuksen teoriaa ja käytäntöä noin 10 vuotta ennen kuin voisi osallistua..
Anonyymi sanoi…
pitaa tarkistaa:)

Vuoden suosituimmat tekstit