Case Suutari - mäskiä, uskoa, oppia ja odotusta heinä-elokuu 2010

mIlma makaa raskaana ja helteisenä, vaikka kello käy jo melkein yhtätoista. Pimeys on jo laskeutunut ja vain kohojen valopäät loistavat vasten tyynen järven pintaa saaden ajatuksen rentoutumaan odotuksen rauhallisessa tyyneydessä. Ympärillä inisevät hyttyset ja saappaiden alla vellova vesisänkymäinen patja tekevät olemisen hankalaksi, mutta mikään ei kykene rikkomaan kehää jonka sisälle kaksi suutarinonkijaa ovat sukeltaneet. Toinen kohoista nyökkää muutamaan kertaan kadoten lopulta pimeän pinnan alle, terävä vastaisku ja pingottuneet siiman päässä tuntuu pari vaativaa potkua! Samassa tunnelma sähköistyy ja äsken rauhallinen maisema on pirstaleina. Peilityyni pintakalvo rikkoutuu ja voimakas kala kuljettaa siimaa vauhdilla kohti vesikasvillisuutta. Suutari on kiinni!

Kuten jokainen sykähdyttävä kertomus päättyy tämäkin kasvutarina lopulta onnellisesti, mutta ennen kuin tavoitekalaa onnistuttiin petkuttamaan ehti niin mielen kuin materiankin suhteen tapahtua paljon. Heinäkuu alkoi helteisenä ja onkikuume kiehui yli kattilan laitojen saaden aikaan epämukavia tilanteita, kun kesken vakavasti otettavien keskustelujen ajatus vaelteli tiheäkasvuisten lumpeikkojen alapuolella. Olimme käyneet kahdesti tunnustelemassa mäskäystä ja suutarikalastusta Järvenpäässä, mutta omat välineet ja tietotaito kyseisestä kalalajista olivat hyvinkin hatarat. Tiesimme, että puolen tunnin ajomatkan päästä löytyisi pieniä lampia, joista suutari nousisi vähällä vaivalla, mutta päätimme yrittää kerrankin siitä, missä aidasta ei pääse askeltamalla yli. Haaveissa siinsi "omasta" paikasta mäskin avustuksella jallitettava ajatuksen ja epäonnistumisen kautta nouseva arvokala.

Projekti alkoi 16.7. retkellä Onkitukku Rodiin http://www.onkitukku.fi/ Espoon perukoille. Matkalla pyöräilimme läpi toinen toistaan paremman näköisten järven rantoja etsien sitä paikkaa josta voisimme aloittaa tietojen ja taitojen kerryttämisen. Kokemuksemme mäskäämisestä ja onkivälineistä rajoittui oletuksiin, netin syvyyksistä löydettyihin "tietoihin" ja muutamiin tutuilta saatuihin ohjeisiin, joten kun astuimme liikkeeseen ja kauppias alkoi kertoa tarinoitaan ja ohjeitaan siitä, miten mäskäys vaikuttaa kalaan ja millä välineillä ja miten suutarimme antautuisi tuntui kuin olisi katsellut ensikertaa punavalkoisen kohon sukeltavan syvyksiin - vain mielikuvitus asetti tulevaisuuden saaliskaloille raamit.

Mäskien lisäksi matkaan tarttui mäskisihti, koukkuja, koukunirroittimet, boileripora (jota emme edes tarvinneet) ja muita pientarvikkeita joiden olemassa olo saati käyttötarkoitukset eivät välttämättä vieläkään ole täysin selkiintyneet. Tärkeintä ostoretkessä oli kuitenkin vinkit ja kokemuksella lausutut virkkeet, jotka vahvistivat omia käsityksiämme tekemisestä ja muovasivat väärinymmärryksistä lähtökohdat siihen mitä samana iltana tulisi tapahtumaan. Olimme siis liiankin valmiita iltaan ja vakuuttuneempia kuin koskaan siitä, että haavekuvat suurista suutareista realisoitusivat haavin heilahdukseksi nopeammin olisimme ikinä voineet päiväunissammekaan kuvitella.

Jossain siellä lumpeiden alla uiskentelee lukemattomia....

Kun laskeuduimme ensimmäistä kertaa kalapaikan rantaan pystyi innostuksen huomaamaan jokaisesta sanasta ja liikkeestä. Uuden oppiminen ja itselle vieraiden asioiden kokeilu useiden vuosien tahkoamisen jälkeen on saanut aikaan lähes nelivuotiaan tarmokkuuden tekemiseen. Voi hyvinkin olla, että palaamme vielä vanhaan ja unohdamme kaikki nämä hapatukset kalalajeista ja mäskäämisestä, mutta kuten kaikessa myös kalastuksessa samojen kaavojen koluaminen kangistaa ja fakkiintuneiden rutiinien raivokas pöyhiminen saa usein aikaan vain hyviä asioita.

Kaikki näytti täydelliseltä - rehevä, vahvasti ulpukoiden täyttämä kalakohde haisi suutarilta ja mäskiä sihdatessa yksi kalastaja lipsautti suustaan, jotain silloin niin viatonta, mutta jotain joka tulisi hakkaamaan seuraavaan kuukauden takaraivoon kuin kymmenen tavarajunaa: "Olen aika varma, että tänään saamme sen suutarin!". Ennen valitun tontin mäskäämistä rantavedessä jopa nähtiin kaksi varmaa kohdekalaa ja kun maissitetut pohjaonget oltiin laskettu pyyntiin alkoi pitkä odotus, joka venyisi lopulta lähes kuukauden mittaiseksi.

Kaukomaille kalaan - ei kiitos!

Mielissämme mäskäämämme paikka houkutteli parhaillaan paikalle kaloja järven jokaisesta kolkasta ja lumouduttuaan houkutin aineen tuoksuista, mäskin seassa pohjaan painuneilla maisseilla mässäilevät suursuutarit imaisisivat suihinsa pian myös koukutetut herkkupalamme. Puolen tunnin kuluttu kaikki aistit kohdentuivat vapaan, jonka kelalta siima rullasi vauhdilla ulospäin, toinen kalastajastajista repäisi terävän vastaiskun samalla kun toinen hamuili haavia pulssin iskiessä adrenaliinipurskeessa jo epäterveellisiä lukemia. Tilanne laukesi epäuskoon ja ensimmäiseen uuteen oppiin - ison sorvan tärppi räjähtää ja tämä kalavesien kaunotar on kuin onkin rakastunut Pirkkamaissin pikanttiin makuun.

sorvia!

Ilta jatkui samoissa merkeissä ja suuret sorvat säikäyttelivät ensikertalaiset yhä uudestaan ja uudestaan eikä tilanne muuttunut vaikka syötiksi vaihtoi tutun ja turvallisen luomukasiaisen, nyt pitivät vain ahvenet huolen siitä, että hermolepoa kaipaavan ei näille rannoille kannattaisi vaivautua. Pian pitenevät varjot vaihtuivat huomaamatta alkaavaan kesäyöhön ja heitimme seuraava reissua varten muutaman mäskipallon iltapalaksi kaloille ennenkuin pakkasimme tavarat ja suuntasimme mieli täynnä kysymysmerkkejä kohti unimaita.

Ehkä ensikerralla?

Seuraavan kerran olimme matkassa 18.7. ja aamu-usvan vastaanottaessa nousevaa aurikoa taas uuteen helteiseen päivään päättyi rannan hiljaisuus mäskien läsähtäessä vetee jo klo 5.00. Maissi ei viihtynyt vedessä kuin muutaman sekunnin, kuin hentoinen heilahdus paljasti juonikkaan kalan joka pyrki pääsemään jaolle tarjotuista herkuista. Tätä jatkui pitkään kunnes lopulta yksi salakavalista epäonnistui punotussa suunnitelmassaan ja tarttui koukkuun paljastaakseen myös ystävänsä nälkäisiksi särjiksi. Olimme aina kuvitelleet, että syötin vaihto maissiin poistaisi huolilistalta särjen, joten oppi upposi taas tuoreena mielen sopukoihin.

Olimme ainakin onnistuneet mäskäämään kalat paikalle, sillä kun ongen vei mäskätyn alueen ulkopuolelle loppui syönti kuin seinään. Jostain syystä kalalaji vain oli huonoin mahdollinen, eikä edes edelliskertaisia isoja sorvia näkynyt tontilla. Vihdoin toisen vavan siima lähti hitaasti mutta varmasti juoksemaan ulospäin´ja olimme varmoja, että suursorva oli löytänyt paikoille. Vavan noustessa pystyyn paino vavan toisessa päässä kertoi kuitenkin ilosanomaansa ja taas juostiin haavin perässä ja kompuroitiin aluskasvillisuuteen. Kova ääninen "on se suutari"-huutokin kuultiin kalan pyrkiessä lumpeikkoon, ennenkuin haavin pohjalla ilmaa haukkoi melkein kiloinen vahvasti lahnan oloinen suutari!

Auriko nousi korkeammelle ja puoli kahdeksan maissa suuret suutarinkalastajat suuntasivat jälleen tyhjin käsin ja uusin opein kohti kotia. Epäilys paikan suutaripopulaation suuruudesta ja oman tekemisen mielekkyydestä ajoivat kotona nopeasti tiedon arveluttavaan valtakuntaan tutustumaan ja tutkimaan, muiden kokemuksia ja pähkäilemään lähialueen järvien tilaa ja ekosysteemiä. Nopeasti internetin ytimestä ruudulle putkahti vesistönkunnostussuunnitelmia vähän jokaisesta rehevästä espoolaisesta järvestä ja PDF:iä lukiessa kului rattoisasti tunti jos toinenkin.

Näitä suutareita on saatu ennenkin...

Varsinkin eräs järvi herätti mielenkiinnon, mutta eniron kopterikuvissa vesistön rannat vaikuttivat liki läpikäymättömiltä ja järven pinnasta melkein 80% tuntui olevan jonkunlaisen vesikasvillisuuden peitossa. Lutakon kunnostuksen suurimmaksi uhaksi kuitenkin kirjoitettiin ruutanoiden ja suutarien aiheuttaman bioturbaation ylläpitämä rehevöityminen ja taaksepäin järven historiaan pdf:iä pitkin kelautuen selvisi, että ainakin vuonna 2005 järven kalapopulaatiosta karhun osa oli muodostunut ruutanoista ja suutareista. Enää ei tarvinnut kuin sulkea silmät ja harhautui ihaniin haavekuviin helteisen kostean, kuraisen ja hyttysiä täynnä olevan järven rantaan mittelemään voimiaan suuren suutarin kanssa.

Ennen sitä teimme kuitenkin päätösreissun ensimmäiselle kohteellemme, jossa saaliskalat pysyivät yhä sorvina, lahnoina ja särkinä. Kokemusta kertyi kuitenkin materian lisääntymisen myötä tärppihäläreistä, jotka oltiin kuljetettu meille lentorahtina englannista. Nettiostoista ja muista voi olla montaa mieltä, mutta hinta kohtaa näin köyhän tätä nykyä lähes ostossa kuin ostossa - kolme häläriä + kepit = 40e. Viimeinen reissu päättyi vielä kun kännykkäni putosi puolenyön läheisen laiturin kolosta syvälle pohjamutiin eivätkän kalat suostuneet vastaamaan puheluihin useista soittoyrityksistä huolimatta. Viikon saldon oli kolme tehtyä reissu, uutta kamaa yli 100 eurolla, yksi kadonnut puhelin ja useita kiloja tuttua särkikalaa - täytyy myöntää, että tässä vaiheessa usko alkoi olla kovilla ja heikkona hetkenä ajatus karkaili vapaan joutsenen tavoin kohti Jokelaa.

Itse otin epäonnistumisen niin raskaasti, että huomasin istuvani Silja Symphonyn takabaarissa siemailemassa omenamehua ja ihailemassa lohirysiä sinisellä itämerellä. Liikkuva tavaratalo ei koskaan ole ollut top vitosessani ajanvietto mahdollisuuksissa ja katsoessani silmät pyöreinä tax freestä rullaavia lapinkulta karavaaneja takaraivossa jyskytti tieto siitä, että samaan aikaan kokematon suutarinkalastuskaksikko samoili pitkin vaikeita rantoja etsien vavoilleen tilaa tainnuttaakseen edes yhden suuren bioturbaatiomoottorin. Tekstiviestit sinkoilivat ja lopulta sain vapauttavan tiedon siitä, että onkipaikka oli löytynyt. Illan saldo oli kuitenkin pyöreä nolla, vaikka suuret kalat olivat pyörähdelleet iltahämärässä aivan silmien alla.

Ottihetki?

Kun lopulta rantauduin ylikokoiselta uisteluveneeltä rakkaaseen kotiin kävimme nopeasti läpi edellisenreissun kulun ja olimme samantien valmiita uusimaan retken. Tuntui, että elettiin niinkutsuttua "nyt jos ei koskaan"-hetkeä, järvessä oli suutareita, kalapaikka oli valmiiksi mäskätty ja tiedossa, järven vesistökunnostussuunnitelma kieli siitä, että suuret pintovat kalat olivat suurella todennäköisyydellä joko suutareita tai ruutanoita ja mikä kaikessa tekemisessä myös itseluottamus oli kohdillaan.

Rannassa kalatus alkoi niittotalkoilla, kun kalastuskohteesta tehtiin kolmelle sopiva, mäskit sekoitettiin, sihdattiin ja lingottiin onkipaikalle, tärpinilmaisimet viritettiin ja onget maissitettiin ja nakattiin pyyntiin. Alkoi piinaava odotus, jota kesti ja kesti - samalla tontin vieressä olevaa kohoa liikuteltiin välillä rauhallisesti, mutta päättelimme kalojen olevan jotain todella pieniä. Kun pari tuntia oli kulunut ja yksikään eväkäs ei ollut antautunut päätimme kokeilla pohjaongen sijasta koho-ongintaa. Kului taas tunti ja vain pikkukalat tönivät pinnassa kelluvia kohojamme ja aloimme vaipua epätoivon, apatian ja silkan raivon partaalle.

Auringon jo painuessa mailleen ja pilvien piirtäessä tyyneen järvenpintaan purppuroita kuviaan yhden ongen koho viritettiin 50 sentin syvyyden sijaan 20 senttiin. Koho ehti juuri pudota veden pintaan kun se jo raivolla syöksyi veden alle. Se olisi nyt siinä - silmät kiiluen kelasimme raivokkaan innon vallassa kalaa rantaan. Tältä se nyt tuntui, tämän hetken painaisin syvälle muistoihin, haavi heilahti ja ranta ryteikköön laskeutui suuri sorva. Tilanteen koomisuus ja se, millainen mieliala nauruineen ja epätoivoisine tokaisuneen paikalla vallitsi peitti alleen sen viisasten kiven, minkä tämä kala meille todisti. Pian liki puolikiloisia sorvia oltiin satu kymmenkunta ja vuoden 2005 tehdyn kalastokartoituksen tulokset asetettu naurunalaisiksi (vuonna 2005 kalakartoituksissa oltiin saatu 1 pieni sorva). Liki neljä tunti pohjaongintaa tuloksetta ja vartissa pintaongella 10 sorvaa - usko suutariin palasi samantien ja lopulta juuri ennen kotiin lähtöä liki kiloinen ruutana sinetöi paluumme paikalle.


Ottitonttia...

Nyt osuu jo väri kohdilleen...

Kului lähes viikko eivätkä aikataulumme osuneet yksiin, kunne lopulta lauantaina 7.8 pakkasimme kamat pyörän selkään ja suuntasimme yli 30 asteen helteessä läpi Venäjän metsäpalojen harmaannuttavan Espoon. Kuten niin monasti aikaisemminkin matka taittui nopeasti ja jälleen olo oli kuin ensimmäistä haukea väsytellessä. Rannasssa kaikki meni tutulla kaavalla ja käsikirjoitus piti myös ensimmäisen sorvan suhteen. Toinen tärppi pudotti viimeiset pölyt hartioilta kuin selvä suutari käänsi kylkensä pintaan vain painuakseen takaisin vapauteen tehostamaan järven rehevöitymistä.

Mäskipallot lensivät veteen ja vaikka edellisreissua pienempiä sorvia nousi rannalle olimme aivan varmoja, että jälleen kerran aivan varmoja, että tänään se tapahtuisi . Ritsatessamme maissia tontille tapahtui kuitenkin jotain perin omituista - ilma muuttui salamana entistä raskaammaksi, äsken järven pinnan rikkonut tuulenvire oli poissa ja tuntui, että edessä olevaan ilmaan pystyisi tarttua. Samalla myös paikalla olleet hyttyset katosivat mystisesti ja kaiken merkkiset kalat löivät suunsa tiukasti kiinni


Täydellinen hiljaisuus - lukuunottamatta kehä kolmosta...

Tunnelma muuttui aavemaiseksi - savu senkuin tiheni ja usva alkoi leijailla myös mieliimme ja nyt jo itseinhoksi kääntyvä epätoivo nosti jälleen päätään. Tässä vaiheessa näytelmä alkaakin kääntyä jo tragikomedian puolelle - yht. äkkiä takana ärisee hampaat irvessä lähes hevosen kokoinen koira. Laskemme molemmat melkein allemme kun ilmeisesti nimeä Bobo totteleva hurtta kaataa maissipurkkimme ja työntää valtavan päänsä suoraan mäskiastiaan. Tämä herättää koirafobiaasairastavat kalastajat jotka puolustavat mäskiastiaansa suurelta villipedolta niin tarmokkaasti, että lopulta bobo poistuu häntäkoipien välissä paikalta ja pulssi voi tasaantua. Olemme kuuden reissun aikana onnistuneet mäskäämään paikalle särjen, sorva, lahnan, ahvene, ruutanan ja jonkun helvetin englantilaisen lammasmurisijan, joten kaikki ei selvästikään ole mennyt aivaat tuubiin.

Ilta alkaa jo kääntynyä niin pimeäksi, että kohoihin viritetään teipillä valotikut. Vaikka mitään ei ole kahteen tuntiin, boboa lukuunottamatta tapahtunutkaan olemme päättäneet olla paikalla aivan pimeään asti. Virittelemme jo ajatuksissa reissuja järvenpäähän tai johonkin muualle ja vaikka sitä ei ääneen lausutakkaan kummittelee Jokela aina vaan selvempänä mielikuvissa. Kun kiistelemme siitä, kannattaako tähän paikkaan enää palata huomaamme molemmat sivusilmällä toisessa kohossa pientä liikettä...

Tässä vaiheessa palataan takaisin ensimmäiseen kappaleeseen. Itse loppuratkaisu ja saalis ei ole mitään verrattuna siihen tarinaan josta nivoutuu suutarikesämme 2010. Haave, usko, luulo, tieto, epäusko, epätoivo ja raivo koettelivat koko tarinan ajan mieltä ja vaikka ulkopuolisesta puuha varmasti vaikuttaa joltensakin oudolta kannatteli koko projektia jatkuva innostus jonka moottorina toimi se, että tuttu harrastus kykenee vielä tarjoamaan valtavat määrät aivan uutta opittavaa ja ongittavaa. Kun valitsimme kohdekalaksemme suutarin, emme tienneet lajista saati sen elintavoista juuri mitään, emmekä vieläkään ole päässeet perille lajin mielenliikkeistä, mutta jokainen reissu tarjosi paljon uutta ajateltavaa. Lisäksi kotiseuturakkaus lisääntyy kun läheisten likaviemäreiden todellinen kunto ja ekosysteemi avautuivat vesistökartoitusten muodossa. Voi sanoa, että suutari vei mennessään ja vaikka laji on nyt saatu ei suutari saa olla meiltä rauhassa, sillä seuraava reissukin on jo sovittu. Mutta palataan vielä ajassa taaksepäin hetkeen, jona koho liikahti pitkän odotuksen jälkeen oikean kalalajin toimesta.

Edeltävä radiohiljaisuus oli ollut niin pitkä, tunnelma savuineen ja raskaine ilmoineen liki aavemainen, että kun kohon valopää liukui vääjämättä pinnan alle pimentäen tienoota ennestään nostin vavan pystyyn toiveikkaana. Kuten todettua kävi nopeasti selväksi, että siiman päässä oli todella kauan himoittu suutari. Kuten tarina itsessään ei loppuratkaisukaan sujunut kuten oppikirjoissa. Lähes pelokkaan ja epäuskoisena siitä, mitä oli tapahtumassa aloin kelaamaan kalaa kohti haavia.

Kala ei kuitenkaan taipunut tahtooni vaan syöksyi voimalla vesikasvien alle sotkien samalla siiman viereisen ongen kanssa. Siimat olivat auttamattomasti partiolaisiltakin läpikäymättömässä vyyhdissä, mutta kala lähestyi kuitenkin haavia ja näyttäytyessään varmisti sen minkä olimme jo tienneet. Juuri kun uitin siimasopan, leväpuuron ja suutarin kaikki siististi haaviin kuului valtava läsähdys ja kiroilu kun haavimies aiheutti järvelle ehkä peruuttamattoman bioturbaation vajoamalla reittä myöten pohjamutiin rantaheteikön pettäessä alta. Suutari näki tilaisuutensa ja pakeni pois haavista mutta mudassa selällään maaten haavinvarresta kiinnipitänyt kalamies nosti sen rannalle kauhoen samalla kuiville kilotolkulla järvelle tunnusomaista karvaheinää.

Kuvaaja juhlii, kala on kuivilla ja haavimies kaivautuu ylös rantamudasta..

Siinä se nyt makasi jaloissani, riemuitsimme äänekkäästi ja iskimme kättä yhä mudassa makaavan haavimiehen kanssa, jos kaveri olisi ollut hiukan siistimässä kunnossa olisimme varmaan pomppineet yhdessä sylikkäin järveen. Pian raivokas riemu rauhoittui ja tilalle astui vilpitön onni kun seesteinen tyyneys täytti mielen. Kala kuvattin ja vapautettiin, siimasolmut selvitettiin ja onkiminen jatkui vielä vartin kunnes keräsimme kamamme kuraisina, mutta iloisina siitä, että valitsimme tälle kertaa tämän reitin. Hienoja hetkiä ei nimittäin voi koskaan olla liikaa...

Hemmetin hieno hetki!

Kommentit

Roope sanoi…
Toi koirakohta pisti nauramaan.. Hieno suoritus. Itse kävin jokelassa.
Miia sanoi…
Oletteko pohtineet jotakin uutta harrastusta? Kässyt? Näyttää lähteneen lapasesta tuo ja läheisetkin nääntyy nälkään.
Anonyymi sanoi…
Miksi kalastatte noita särkikaloja jos ette syö niitä?

-Ville
Teemu sanoi…
Arvon Ville,

Kiitos kommentistasi, mutta tämä on juna johon ei aio hypätä. Jos suutarin kalastus kiinnostaa ja olet kalaruokin ystävä kannattaa tutustua netistä löytyviin resepteihin.

Käsittääkseni suutaria valmisteaan ruoaksi lahnan tapaan (savustus, uunikala). Kannattaa kuitenkin muistaa, että näillä vedenlämmöillä kalan makuun saattaa tulla vesistöstä riippuen myös hyppysellinen mutaa.

kireitä siimoja ja antoisia kalastuselämyksiä sinulle,

Teemu Heikkilä
Anonyymi sanoi…
Lähinnä mielenkiinnosta kyselin. Tiedän, että porukka kalastelee esim. taimenta "catch and release" tyylillä paljonkin. Siinä ilo saadaan kai hienoista väsyttelyhetkistä.

Mutta nykyään kai sitten särkikalojakin kalastetaan "catch and release" tyylillä.

Itse pyydän vain sen verran kalaan kuin syömme. Mielestäni "catch and release" kalastus on eläinrääkkäystä. Kaloja kelataan koukku huulessa rantaan, revitään koukku irti ja heitetään kala takaisin. Tämä kaikki kidutus vain, että saisi itselleen "hupia".

Tiedän, että tälläistä harrastaa moni muukin eikä sitä olekaan laissa kielletty. Surullista silti huomata, että tälläinen "kidutuskalastus" levinnyt myös särkikaloja kohtaan.

Kai käytätte edes väkäsettömiä koukkuja?

Toivottelen myös teille kireitä kunhan kalastatte sen verran kuin on tarve.

- Ville
Teemu sanoi…
Kuten sanottua tämä juna meni jo - arvokeskusteluja ja keskustelijoita löytyy varmasti tätä helpommin muilta forumeilta ja tältä osin täällä ei asian tiimoilta muuta julkaista. Jos kaipaat asiasta ajatusten vaihtoa toivon, että pistät minulle mielummin vaikka sähköpostia

hauskaa alkusyksyä ja antoisaa kotitarvekalastusta
Teemu Heikkilä
Anonyymi sanoi…
Kalojen fongaaminen on erittäin mielenkiintoinen ja hauska harrastus. Ei sitä ymmärrä ellei harrasta itse. Sama se on monen muunkin harrastuksen kanssa.

Vuoden suosituimmat tekstit