Harmaata ja Valkoista 29.1.2011
Aina ei kaikki mene putkeen. Ylivuotinen tapsi napsahtaa iloisesti poikki vuoden ekan ahvenen potkusta, 8-vuotias Eminem kaataa madot maratonin ensimetreinä Keravanjokeen, varma suutari paljastuukin puolikiloiseksi sorvaksi, ottipilkki sukeltaa avantoon jo ennenkuin sen on muistanut solmia siiman päähän, auton avaimet katoavat sakeassa lumipyryssä keskelle Kirkkonummelaisen järven selkää, kevyt ylämäki ja pehmeä lumi muuttavat kauden avaavan pilkkireissun auton työntö harrasteeksi, saappaat eivät pidäkään vettä, uuden karhea vapa napsahtaa poikki kesken syksyn kohokohdan tai meritaimen reissulla kela unohtuu keittiönpöydälle.
Pahimmat kalatraumat ja epämielyttävimmät tuntemukset piirtyivät mieleen kuitenkin niinä lapsuuden intiaanikesinä, joina vuokramökin mustanpuhuva lampivesi antoi odottaa paljon. Kuparisen Maximarketista ostetun Abu Tobyn odotettiin noutavan humuksisesta vedestä niitä kauan kaivattuja haukia. Ensimmäinen heitto pysähtyi lumpeeseen, toista uittoa soudettiin veneellä uppotukista ja kolmannen kelauskerran päätteeksi Abumaticin kannen avatessa silmille räjähti sellainen siimahelvetti, että loppuviikon kalastusta jatkettiin ainoastaan mato-ongin.
Ehkä alkuelämän isojen tunteiden ja suurten pettymysten jälkeen onkin nykyään helpompi mitoittaa nollareissut perspektiiviin eikä tunteiden kirjo enää kimpoilee niin voimakkaasti laidasta laitaan. Onko elämä ja kalastus siis muuttunut harmaaksi, asioiksi jotka pyyhkiytyvät mielestä uusien mustan ja valkoisten sävyjen sekoittuessa muistissa piirteettömäksi mössöksi? Tapahtumiksi, joiden yksityiskohdat muuttuvat keskenään järjestäytymättömäksi tapahtumien ketjuksi, joiden sijoittaminen aikajanalle on liki mahdotonta.
Kaunis harmaa
Päivän pikkuriikkinen piristäjä
Ehkä puolisen tuntia jaksoimme nostella yksittäisiä kukkokokoisia tasurikaloja, kunnes järki ajoi pilkki-innon edelle. Jo valmiiksi reikäjuustoksi kairattu jäänpinta, rikotut ahvenparvet ja tieto siitä, että suuremman kalan saaminen tästä olisi likipitäen mahdotonta saattelivat matkaamme autolle. Silti tässäkin harmaassa päivässä oli oma onnensa. Kontrastia tarjosivat parin vaikeasti paikannetavan patin löytö, todistettu tieto siitä, että pilkkiminenen vaelluskengissä on mahdollista ja oivallus curryhernekeiton syömäkelvottomuudesta.
Toivottavasti mahdollisimman moni löytää oman tapansa värjätä elämänsä, löytää arjesta sävyt ja nauttia ja tulkita myös harmaan tarjoamaa onnea ja kauneutta. Pilkkiminen ja kalastus on oma tapani, joka ylläpitää ja rauhoittaa myös normaalielämän pompuissa. Mitä enemmän on aikaa vain katsella sen kauemmas maiseman taakse näkee. Epäonni kääntyy onneksi kun siitä oppii, kenties ensikerralla kovassa myrskyssä olemme viisampia, tai edes tajuamme luovuttaa nopeammin.
Autossa harmaan sävy alkoi jo tummenemaan kohti mustaa - öiset madematkat ovat aivan kulman takana
Pahimmat kalatraumat ja epämielyttävimmät tuntemukset piirtyivät mieleen kuitenkin niinä lapsuuden intiaanikesinä, joina vuokramökin mustanpuhuva lampivesi antoi odottaa paljon. Kuparisen Maximarketista ostetun Abu Tobyn odotettiin noutavan humuksisesta vedestä niitä kauan kaivattuja haukia. Ensimmäinen heitto pysähtyi lumpeeseen, toista uittoa soudettiin veneellä uppotukista ja kolmannen kelauskerran päätteeksi Abumaticin kannen avatessa silmille räjähti sellainen siimahelvetti, että loppuviikon kalastusta jatkettiin ainoastaan mato-ongin.
Ehkä alkuelämän isojen tunteiden ja suurten pettymysten jälkeen onkin nykyään helpompi mitoittaa nollareissut perspektiiviin eikä tunteiden kirjo enää kimpoilee niin voimakkaasti laidasta laitaan. Onko elämä ja kalastus siis muuttunut harmaaksi, asioiksi jotka pyyhkiytyvät mielestä uusien mustan ja valkoisten sävyjen sekoittuessa muistissa piirteettömäksi mössöksi? Tapahtumiksi, joiden yksityiskohdat muuttuvat keskenään järjestäytymättömäksi tapahtumien ketjuksi, joiden sijoittaminen aikajanalle on liki mahdotonta.
Kaunis harmaaToisaalta, vaikka nyky-yhteiskunnassa kaiken on tapahduttava nopeasti ja tehokkaasti, eikä normaalien viihdykkeiden koeta tarjoavan riittävän teräviä piikkejä arkisuorittamista piristämään on ainakin omassa päässä kirkkaat värit ja selvät muistot edellä mainituista epäonnen hetkistä. Samoin kuin niistä lukemattomista kerroista, kun onni ja onnistuminen ovat sattuneet kohtaamaan oikeat olosuhteet ja oikean hetken. Kenties tämä johtuu siitä, että harmaimmankin tammikuisen meriaamun lukemattomat sävyt havaitsee kun ottaa aikaa eikä hätäile. Ehko turhan nopean elämänrytmin ja äärimmäisten kontrastien vaatimus onkin saanut normaalin elämää, onnea, surua ja iloa täynnä olevan päivän tuntumaan meistä turhanpäiväiseltä. Vähemmän on niin kovin usein lopulta enemmän.
Tämä oli taas yksi niistä loputtoman harmaista tammiaamuista joka päättyisi hyvinkin perinteisiin Siloneulatarinoihin autossa, kun laihasta saalista ei parranpärisyttäjää saisi edes positiivisin ruotsalainen. Kaukaiset auvoiset rannat, joiden perään oltiin katseltu ja joiden lumo tunki parin viikon ajan alitajunnasta arkiaatosten tielle pitäen yllä sitä ihanaa kutinaa joka jokaista kalareissua edeltää tarjosivat koko päivän rehellistä nollaa. Jo kun pään työnsi parkkipaikalla autosta ulos pystyi arvaamaan, ettei päivästä ehkä tulisi toivomamme eldorado. Mauri Pekkarisen tupee ei olisi pysynyt päässä edes sitä sekunnin kymmenyksen pistosta, jonka oman edun tavoittelu muiden selkänahan kustannuksella toivottavasti elinkeinoministerissämme aiheuttaa.
Vaikka keli oli lämmin ja haalarien kotiin jättö ja vaelluskengät olivat oikea ratkaisu vaikeutti 16m/s:ssa puhaltanut kaakkoistuuli jopa suoraan kävelyä. Jään pinta oli kuitenkin liki asfalttinen, joten menomeno kuljetti meidät sukkelaan läpi reilun parin kilometrin sivuvastaisen. Edelliskertaisella paistikalakohteella tuulen rajuus realisoitui nopeasti lentelevien talvirukkasten, vinkuvan viiman ja levottoman pilkkisiiman merkeissä. Kiertelimme ja kaartelimme kilometrejä toinen toistaan paremman näköisiä pakkoja ja saarenreunoja saamatta ainuttakaan kontaktia veden eläviin. Epäusko leijui päälimmäisenä mielessä, sillä uusien paikkojen kalattomuudelle on useampia selityksiä, kuin vanhojen hyväksi havaittujen ottialueiden.
Parin kolmen tunnin tyhjän nyhjäyksen jälkeen aloimme olemaan valmiita luovuttamaan. Itsensä puolikuntoiseksi tuntenut Mitri lähti pyyhältämään nyt sivumyötäisessä kohti lähirannan ottireimaria ja me Jukan kanssa jäimme syömään, puimaan ja toivomaan vedenalaista salamaa, joka kenties vielä käynnistäisi kalojen kadonneet ruokailutarpeet. Tänään ei kuitenkaan välähdystä näkynyt ja niinpä tallustelimme jo pian evästettyämme Mitrin perään. Samalla seurasimme edellä laahustavan ystävämme tuttuja liikkeitä: reppu pois olalta, kairan pyöritys, sohjokauha ja pian muutamaa terävää tasurin uittoa seurasi heiluva tuulimylly. Päivän eka kala, toinen, kolmas, neljäs ja viides olivat ylhäällä ennenkuin saavutimme lopulta meidät munapadalta pelastaneen pilkkijän.
Tämä oli taas yksi niistä loputtoman harmaista tammiaamuista joka päättyisi hyvinkin perinteisiin Siloneulatarinoihin autossa, kun laihasta saalista ei parranpärisyttäjää saisi edes positiivisin ruotsalainen. Kaukaiset auvoiset rannat, joiden perään oltiin katseltu ja joiden lumo tunki parin viikon ajan alitajunnasta arkiaatosten tielle pitäen yllä sitä ihanaa kutinaa joka jokaista kalareissua edeltää tarjosivat koko päivän rehellistä nollaa. Jo kun pään työnsi parkkipaikalla autosta ulos pystyi arvaamaan, ettei päivästä ehkä tulisi toivomamme eldorado. Mauri Pekkarisen tupee ei olisi pysynyt päässä edes sitä sekunnin kymmenyksen pistosta, jonka oman edun tavoittelu muiden selkänahan kustannuksella toivottavasti elinkeinoministerissämme aiheuttaa.
Vaikka keli oli lämmin ja haalarien kotiin jättö ja vaelluskengät olivat oikea ratkaisu vaikeutti 16m/s:ssa puhaltanut kaakkoistuuli jopa suoraan kävelyä. Jään pinta oli kuitenkin liki asfalttinen, joten menomeno kuljetti meidät sukkelaan läpi reilun parin kilometrin sivuvastaisen. Edelliskertaisella paistikalakohteella tuulen rajuus realisoitui nopeasti lentelevien talvirukkasten, vinkuvan viiman ja levottoman pilkkisiiman merkeissä. Kiertelimme ja kaartelimme kilometrejä toinen toistaan paremman näköisiä pakkoja ja saarenreunoja saamatta ainuttakaan kontaktia veden eläviin. Epäusko leijui päälimmäisenä mielessä, sillä uusien paikkojen kalattomuudelle on useampia selityksiä, kuin vanhojen hyväksi havaittujen ottialueiden.
Parin kolmen tunnin tyhjän nyhjäyksen jälkeen aloimme olemaan valmiita luovuttamaan. Itsensä puolikuntoiseksi tuntenut Mitri lähti pyyhältämään nyt sivumyötäisessä kohti lähirannan ottireimaria ja me Jukan kanssa jäimme syömään, puimaan ja toivomaan vedenalaista salamaa, joka kenties vielä käynnistäisi kalojen kadonneet ruokailutarpeet. Tänään ei kuitenkaan välähdystä näkynyt ja niinpä tallustelimme jo pian evästettyämme Mitrin perään. Samalla seurasimme edellä laahustavan ystävämme tuttuja liikkeitä: reppu pois olalta, kairan pyöritys, sohjokauha ja pian muutamaa terävää tasurin uittoa seurasi heiluva tuulimylly. Päivän eka kala, toinen, kolmas, neljäs ja viides olivat ylhäällä ennenkuin saavutimme lopulta meidät munapadalta pelastaneen pilkkijän.
Päivän pikkuriikkinen piristäjäEhkä puolisen tuntia jaksoimme nostella yksittäisiä kukkokokoisia tasurikaloja, kunnes järki ajoi pilkki-innon edelle. Jo valmiiksi reikäjuustoksi kairattu jäänpinta, rikotut ahvenparvet ja tieto siitä, että suuremman kalan saaminen tästä olisi likipitäen mahdotonta saattelivat matkaamme autolle. Silti tässäkin harmaassa päivässä oli oma onnensa. Kontrastia tarjosivat parin vaikeasti paikannetavan patin löytö, todistettu tieto siitä, että pilkkiminenen vaelluskengissä on mahdollista ja oivallus curryhernekeiton syömäkelvottomuudesta.
Toivottavasti mahdollisimman moni löytää oman tapansa värjätä elämänsä, löytää arjesta sävyt ja nauttia ja tulkita myös harmaan tarjoamaa onnea ja kauneutta. Pilkkiminen ja kalastus on oma tapani, joka ylläpitää ja rauhoittaa myös normaalielämän pompuissa. Mitä enemmän on aikaa vain katsella sen kauemmas maiseman taakse näkee. Epäonni kääntyy onneksi kun siitä oppii, kenties ensikerralla kovassa myrskyssä olemme viisampia, tai edes tajuamme luovuttaa nopeammin.
Autossa harmaan sävy alkoi jo tummenemaan kohti mustaa - öiset madematkat ovat aivan kulman takana
- kalastusaika 9.30-14.30
- ilma +0, tuuli 16m/s SW, jäätä 50cm (kohvaa), lunta jäällä 5-10cm
- saalis: Mitri 15 ahventa, Jukka 5, Teemu 5
Kommentit