Onkimisen ihanuus - vain suutarit puuttuvat 19.6.2011

On se hienoa - onkiminen mukavassa paikassa. Vuosien varrella on tullut vietettyä tunti tolkulla aikaa siltojen alla lohkareisiin kompuroidessa, ihmisvilkseen keskellä vastaillen ohi tallustelevien elämäntapataiteilijoiden kysymyksiin ja pällistellessä kalapaikalla avautuvaa tasakamalaa jättömaata. Mitrin lähdettyä tutustumaan ruotsalaiseen korkeakalastuskulttuuriin suuntasimme Jukan kanssa katseet kohti viimekesän ensimmäistä onkikohdetta. Suuremmasta kalatodennäköisyydestä huolimatta toinen suutaripaikkamme ei tarjoa lähellekkään yhtä mielyttävää paikkaa onkia, ja haaste suutarista toisaalta kiehtoi mieltä.

Aloittelimme kolmeen pekkaan - Jari alkaa olla reissuillamme kovin tuttu näky - paikan alustusta. Mäskit ja maisit heiteltiin mielestämme sopivimmalle paikalle ja kuten aina välineonkija Käpylän repun pohjalta löytyi mitä ihmeellisempiä vempaimia sofistikoituneiden englantilaisten karpinonkijoiden kotiseuduilta. Perhokalastus on halpaa ja yksinkertaista verrattuna herraskaiseen pikkusälän ja tarkkaanharkittujen tarpeellisten (?) apuvälineiden yltäkyllästämään hifiongintaan. Jukkakin alkaa pahasti hurahtaa touhuun ja hiukan puritaanina ja materivastaisena kuuntelin hämmentyneenä englanninkielisten hämärien termien värittämää keskustelua.

Paikan pohjustusta

Viime vuonna saimme kalamme koho-onkimalla, mutta tärppihälärin huuto ja varsinkin se rentous jonka liitän pohjaongintaan ratkaisi päivän pyyntitavan. Paikalta on noussut aikaisemmin pohjaongella sorvia, särkiä ja lahnoja, joten eiköhän suutareitakin näin onnistuta huijaamaan. Kello tikitti eteenpäin, mutta mitään ei tapahtunut. Olimme mäskänneet kaksi paikkaa joista toiseen oltiin kylvetty pari kiloa pilveksi hajoavaa ainetta ja maissia ja toiseen Jarin reseptillä vähemmän kamaa, mutta isolle kalalle reilummassa raekoossa.

Jauhomäskiltä tuli ensimmäinen kala kun reilu puolikiloinen lahna näytteli Esko Salmismaisesti luonneroolissa suutaria. Ohessa Jukka pintaonki parit särjet ja ahvenet (madolla), mutta hiusrigiin eivät kalat meinanneet jäädä kiinni vaan parin tärpin jälkeen vain maissit olivat kadonneet. Mielenkiintoista oli se, että Jukan viritettyä maissiin pop-upin, jonka tehtävänä on nostaa maissi hiukan pohjan yläpuolelle tärppejä alkoi kertyä tiuhempaan tahtiin. Yksi vienti oli niin raivoisa, että hälärin yhtäjaksoisen valituksen jälkeen vapa singahti telineestä voimalla kohti vettä. Seisoin lähimpänä ja kun sain vavan käteeni tunsin toisesta päästä todella voimakasta jumputusta - lahna se ei ollut eikä missään nimessä sorva. Melkein rohkenen väittää, että siiman päässä teutaroi suutari, eikä todellakaan pienin mahdollinen, vaikka mitäpä siitä. Jukan saadessa vavan käteen kala oli poissa.

Odottavan aika kuluu kalassa nopeasti

Romanileiri?

Loppu iltaa väritti jutustelu, trangiakahvi, tuore pulla ja tuhannet verenhimoiset hyttyset. Muistot viimekesältä palasivat mieliin myös hajujen puitteissa - sokerimaissi, mäskin makea tuulahdus yhdistettynä hyttysmyrkyn pistävään katkuun tuo mieleen lämpimiä kuvia vaikkei haju todellakaan lukeudu suosikkeihini. Illan pimetessä ajoittaiset piippauksetkin hiljenivät ja vaikka läpikulkemattomien erämaiden koulima kalamies tietää ottihetken alkavan silloin, kun kehä 3:sen valot syttyvät lopetimme onginnan heti yhden jälkeen. Viimeiseksi kalaksi jäi Jukan 400g kohosorva - välitön tärppi kun kohon siirsi ensimmäistä kertaa mäskin päälle. Ehkä ensikerralla koho-ongitaan taas enemmän...

400g sorvaa

Hieno hetki - kalatta...