Kauas on pitkä matka 17.2.2015
Mitä kauemmas ajat sen suurempia ovat kalat, mitä heikommat ovat jäät sen painavampi on saalispussi ja mitä pusikkoisempi on hetteikkö onkipaikalla sen nopeammin saat kalan. Onkijan mieli on kimurantti. Mielen kätköissä uuden niemen takaa aukeaa vielä entistä auvoisempi onkipaikka. Kauas on menty, pusikot on koettu ja välillä jäät ovat olleet liian heikkoja. Ajamisen rypemisen ja ylipitkien kävelyiden hyöty on jäänyt mitättömäksi. Ellei sitten mittatikuksi ota mukana kulkevia tarinoita ja muistoja. Kaus on pitkä matka ja kaukaa vielä pidempi. Tällä kertaa suunnattiin haukipilkille pienelle tasamatalalle järvelle, jonka uumenissa uivat suurhauet. Ehkä.
Jo ennen lähtöa olin rikkonut kahvikupin, hävittänyt trangian ja kiroillut kellarissa pilkkikengän pohjaan jumittunutta kolmihaarakoukkua. Matkalla tajusin ettei sinoli syty ilman stidejä ja rannassa hahmotin mahdollisen nuudeliaterin nauttimista vaikeuttavan haarukka-/lusikkavajeen. Kun lopulta heitin pilkkirepun selkään kirosin hiljaa. Tuoksui sytytysnesteelle. En suosittele kuljettamaan Sinolia samassa pussissa eväiden kanssa. Ensimmäinen haukku leivästä on snadisti liian katkera nieltäväksi.
Oltiin kuitenkin perillä. Kaukana sivistyksestä poissa kotoisan alati taustalla äänimaisemana vellovan autohumun vaikutuspiiristä. Suloisella pienellä järvellä. Uusi paikka haastaa kalastajan, varsinkin ismete-noviisin. Kesällä kävimme paikalla haistelemassa maalaistunnelmaa ja paikan haukikanta vaikutti pintaelämän puolesta tiheältä. Jutut parin paikallisen kanssa vahvistivat uskoa isojen yksilöiden mahdollisuuteen. Toki jokainen vuokramökkeilyä harrastanut tietää, että jokaikisen isännän tuttavapiirissä on kaveri jonka verkoissa/katiskassa on ollut joskus valtava kehukala. Siitä niitä saattaa tulla, kaislikon kupeesta hopeisella lusikalla - isojakin.
Hauenkalastus talvella, etenkin järvellä on jotain täysin uutta. Ei meillä ole mutuaavistuksia kummempia ajatuksia kalojen suosikkiolinpaikoista. Täällä valittiin onkotontiksi tasamatalan metrisen veden keskeltä karikon kupeesta löytyvät parin metrin "montut". Paikka löytyi helposti ja kuolleet silakat laskettiin veteen. Kai niilläkin voi osua. Särkiin ei osuttu tänäkään kertana, vaikka kesäiset muistikuvat auringon laskun aikaisesta veden pinnasta kielivät jotain aivan muuta. Olisi varmaan pitänyt yrittää enemmän. Eikö Jari voisi leipoa myös särkitäkyjä? Passiivisuus on todella ajanut ohi aktiivisuudesta, vaikka Jukka osoitti todellista sitoutumista notskin sytytyshommiin. Se oli ostanut jonkun retkisahan ja hinkkasi puolimärkiä puukappaleita tuleen varmaan toista tuntia. Lopulta savun seasta näkyi myös liekit. Oma pakottava näläntunteenikin helpotti grillileivällä.
Päivän aikana oli yksi varma haukikontakti ja toinen hutera nykäisy. Eniten ärsyttää toi täkyjen puute. Muuten hauen täkypilkintä on oivallista puuhaa. Kotimatkalla kirottiin kohdekalojen puutteen lisäksi sitä, ettei ehditty oheispuuhastella riittävästi kun kokoajan oli huono omatunto siitä, ettei jaksanut pilkkiä täkykaloja. Ehkä keskitalvi vaan tukkii nuo pikkulammet. Unelmien reissulla täkykalat nousee puolessa tunnissa ja loppuajan ehtii kuvailla, kokkailla, kikkailla ja vain olla. Tuskin niitä haukia häiriöksi asti ikinä saadaan. Seuraava reissu on jo ohuesti tulilla, johonkin mahdollisimman lähelle...
Jo ennen lähtöa olin rikkonut kahvikupin, hävittänyt trangian ja kiroillut kellarissa pilkkikengän pohjaan jumittunutta kolmihaarakoukkua. Matkalla tajusin ettei sinoli syty ilman stidejä ja rannassa hahmotin mahdollisen nuudeliaterin nauttimista vaikeuttavan haarukka-/lusikkavajeen. Kun lopulta heitin pilkkirepun selkään kirosin hiljaa. Tuoksui sytytysnesteelle. En suosittele kuljettamaan Sinolia samassa pussissa eväiden kanssa. Ensimmäinen haukku leivästä on snadisti liian katkera nieltäväksi.
Oltiin kuitenkin perillä. Kaukana sivistyksestä poissa kotoisan alati taustalla äänimaisemana vellovan autohumun vaikutuspiiristä. Suloisella pienellä järvellä. Uusi paikka haastaa kalastajan, varsinkin ismete-noviisin. Kesällä kävimme paikalla haistelemassa maalaistunnelmaa ja paikan haukikanta vaikutti pintaelämän puolesta tiheältä. Jutut parin paikallisen kanssa vahvistivat uskoa isojen yksilöiden mahdollisuuteen. Toki jokainen vuokramökkeilyä harrastanut tietää, että jokaikisen isännän tuttavapiirissä on kaveri jonka verkoissa/katiskassa on ollut joskus valtava kehukala. Siitä niitä saattaa tulla, kaislikon kupeesta hopeisella lusikalla - isojakin.
Hauenkalastus talvella, etenkin järvellä on jotain täysin uutta. Ei meillä ole mutuaavistuksia kummempia ajatuksia kalojen suosikkiolinpaikoista. Täällä valittiin onkotontiksi tasamatalan metrisen veden keskeltä karikon kupeesta löytyvät parin metrin "montut". Paikka löytyi helposti ja kuolleet silakat laskettiin veteen. Kai niilläkin voi osua. Särkiin ei osuttu tänäkään kertana, vaikka kesäiset muistikuvat auringon laskun aikaisesta veden pinnasta kielivät jotain aivan muuta. Olisi varmaan pitänyt yrittää enemmän. Eikö Jari voisi leipoa myös särkitäkyjä? Passiivisuus on todella ajanut ohi aktiivisuudesta, vaikka Jukka osoitti todellista sitoutumista notskin sytytyshommiin. Se oli ostanut jonkun retkisahan ja hinkkasi puolimärkiä puukappaleita tuleen varmaan toista tuntia. Lopulta savun seasta näkyi myös liekit. Oma pakottava näläntunteenikin helpotti grillileivällä.
Päivän aikana oli yksi varma haukikontakti ja toinen hutera nykäisy. Eniten ärsyttää toi täkyjen puute. Muuten hauen täkypilkintä on oivallista puuhaa. Kotimatkalla kirottiin kohdekalojen puutteen lisäksi sitä, ettei ehditty oheispuuhastella riittävästi kun kokoajan oli huono omatunto siitä, ettei jaksanut pilkkiä täkykaloja. Ehkä keskitalvi vaan tukkii nuo pikkulammet. Unelmien reissulla täkykalat nousee puolessa tunnissa ja loppuajan ehtii kuvailla, kokkailla, kikkailla ja vain olla. Tuskin niitä haukia häiriöksi asti ikinä saadaan. Seuraava reissu on jo ohuesti tulilla, johonkin mahdollisimman lähelle...
Kommentit